sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Koulutehtäviä ja tuskaa

Meille annettiin tämmönen esseen kirjoittamisaihe ruotsista 27. tammikuuta. Ahdistuin tästä tehtävästä "ikihyviksi", ja olen lykännyt sen tekoa jo yli kuukauden päivät. Se että joudun yksinkertaistamaan ajatukseni ruotsiksi ei tunnu pahalta, vaan se että minulla ei ole tästä asiasta yhtäkään rakentavaa ajatusta. Koska haluaisin tehdä muutakin kuin murehtia jok'ikistä sunnuntai-iltaani maanantain ruotsin tunnin pelossa, pistän nyt pääni vadille ja puen ajatukseni liirumlaarum-suomeksi.

Minulle taiteen tekemisessä on tärkeä projektikeskeisyys. Minua ei kiinnosta valmis työ, vaan läsnäolo jota koen taidetta tehdessäni. Kuuluisien taiteilijoiden sijaan maalauksieni suurin vaikuttaja sisälläni kuohuva tunne. Yleensä maalaan vain silloin kun minulla on pahaolo. Kun teen taidetta yksin, en tee sitä koskaan kunnolla. Uskon sattumanvaraisuuteen ja enkä pyri perfektionismiin. En jaksa keskittyä kovin pitkään vain yhteen asiaan.

Yleensä ihmisten mielestä parhaat teokseni ovat niitä, joihin en ole panostanut juuri ollenkaa. Se tuntuu välillä käsittämättömältä ja samalla turhauttavalta. Jos olen oikeasti perehtynyt teoksieni aihepiiriin ja kovasti yrittänyt tehdä taidetta se näkyy ennemmin liian pitkälle mietityltä ja jopa amatöörimäiseltä. Aivan kuin sattumanvaraisuus olisi neroutta?

En ole koskaan halunut maalaamisesta/piirtämisestä ammattia. Se tulisi joko olemaan muille elämistä, ja/tai suurta yksinäisyyttä. Se saattaisi mennä jatkuvaksi epäkiitolliseksi pusertamiseksi. Tähän ajatukseen on saattanut vaikuttaa viimeisen puolen vuoden aikana kokemani taide -identiteettikriisi. Kuvataiteilijan ammatissa minua pelottaa eniten palautteeton pärjääminen hamaan hautaan saakka.

Tulevaisuudessa haluaisin keskittyä taiteessani poikkitaiteelliseen ryhmätyöskentelyyn. Avainsanoja ryhmätyöskentelyssä olisi taiteen voimauttava vaikutus, vuorovaikutus, analysointi ja luotettava ja kannustava ympäristö. Yhteisötaide kiinnostaa minua suuresti, mutta en ole vielä tarpeeksi rohkea ryhmän vetämiseen. Se voi olla silti hyvinkin mahdollista tulevaisuudessa.

Asiat jotka inspiroivat minua taiteessa ovat ääni, sanat ja niiden merkitykset, epäoikeudenmukaisuus ja ihmisten käsitykset ja aatteet, joita en pysty itse lainkaan ymmärtämään. Lisäksi kiinnostavia aiheita ovat itsestäni lähtöiset teemat kuten uskonto, järjen ja tunteen tarkkailu ja sosiaalinen vuorovaikutus sekä ihminen kaikessa ihmisyydessään.

Hetket jolloin olen tehnyt taidetta kunnolla, on ollut sellaisia jolloin olen tuntevani ollut tärkeä ja läsnä. Tarkoitan läsnäololla tässä kontekstissa minun paikalla oloni merkitystä, joka on vaikuttanut taiteelliseen lopputulokseen. Iänikuinen pyrkimykseni tässä elämässä on  halunut olla osa jotain. Osana, mutta ei yksin.

Viimeisten viikkojen aikana nämä asiat ovat olleet vain absrakteja ajatuksia, jotka ovat pulpahtaneet päähän ameebamaisina yksittäisinä sanoina. Tiedän, että olen vieläkin taiteellisessa työskentelemisessäni hyvin keskeneräinen, joka näkyy yksiulotteisessa mutu-tuntuma tarkkailussa, ja vellomisessa epävarmuuden ja pelkäämisen välimaastossa. Aiheesta on todella vaikea puhua kenenkään kanssa, koska en itsekään tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään. Jopa lauseiden muodostaminen on turhan vaikeaa tällä hetkellä koko asiasta. Aika antaa näihin tuntemuksiin hurjasti ratkaisuja ja elämässä eläminen, mutta toivoisin, että asiat tapahtuisivat ripeämmin, eikä minun tarvitisi pohtia kaikkea yksin.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Kirjastossa tavataan

Suunnittelin tänään kirjoittaa siitä kuinka elämäni aukesi, ja kulttuurin nälkäni imeytyi sisuksiini kun menin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjastoon. Ehkä kirjotankin sittenkin siitä aiheesta, koska näyttelijäntyöstä jankkaaminen amatööritaidoillani olisi liian itsekriittistä, samalla tylsää ja turhan sentimentaalista kamaa. Salomessa siis menee oikeasti ihan hyvin. Pitää vaan olla skarppina, ja olla estoitta auki, jotta saa kaikesta irti. Siksi pitäisi nukkua yöt kunnolla että jaksaisi.

Olen miettinyt kuukausi tolkulla asioita, positiivisesta näkökulmasta, miten minusta on tullut minä. Tänä aamuna kun retkotin vielä sängyssä, muistin sen hehkuvan tunteen sisälläni kun odotin isän kanssa 4 -vuotiaana kirjastoautoa Vuoriniemen koulun pihassa. Rakastin ja rakastan edelleen, lasten äänikirjoja, kuunnelmia ja lastenlaulu kasetteja. Kun niitä kuunteli pystyi piirtämään samalla tai laulaa mukana. Muistan vieläkin lastenkirjojen kontaktimuovin hajun ja äänikirjojen oranssit kansiot. Joskus uskaltauduin katsomaan nuorten CD-levyjä, mutta niissä luki aina jotain englanin kielellä ja paljon numeroita, joita en vielä osanut sanoa (HiTS 2000, NRJ 70, Hittibuumi IV yms.).

Muistaakseni oman kotikuntani kirjastossa ei ollut mahdollisuutta lainata lasten videokasetteja eikä hirveästi lasten tietokonepelejä. Sen sijaan Parikkalan kirjastossa niitä oli hirmuisesti. Lemppari cd -rom -peli oli Kosmisen Perhe ja videoista Krokotiili Geena ja hänen ystävänsä. Siellä kirjastossa oli myös lasten oma nurkka missä oli pehmoleluja, vihreät pikkusohvat ja punainen mankka missä oli kuulokkeet. Lasten nurkan vieressä oli levyosasto, missä näin varmaan viisi vuotiaana Kissin Psycho Circus -levyn hologrammi kannen. Näin siitä painajaisia ja aloin pelkäämään koko osastoa mustapukuisine hevimiehineen.

Parasta kirjastoissa oli se valintojen määrä (cd-romit, äänikirjat, lastenkirjat ja musiikkasetit), tiedon tuntu ja hiljaisuus. Hiljaisuus ja ihmisten välinen kunnioitus. Lapsena koin kirjastot suotuisaksi ympäristöksi olla erilainen. Jos minä noudatin kirjaston sääntöjä eli olla hiljaa ja kunnioittaa lainaamaani, muutkin tekevät niin. Vaikken silloin sitä osanut sanoa, niin varmaa se jatkuva ravaaminen kirjasto(i)ssa kertoi rakkauttani tuohon paikkaan.

Kirjan perus idea tai "koostumus" kansista ja paljosta paperista on simppeli. Mutta jokainen kirja tuoksuu eriltä, sen matka kirjastoon tai minun hyllyyni on aina eri tarina. Sen kulmat saattavat olla rispaantuneet, tai sen kansi on niin kaunis, ettei henno avata koko eeposta. Kirja voi olla myös iästä kellastanut ja olla juuri se paino erä mistä puuttuu kokonainen luku. Ulkokuoresta huolimatta sen sisällä on jotain "paino arvoista", jotain mitä et saa selville ellet lue.

Kirjahyllyt ovat herätänneet minussa aina jonkilaista kunnioitusta talletetun tiedon ja historian takia. Se että joku ihminen lukee kirjoja on minulle tärkeä asia ja sekä kohtaamisen ja yhteisymmärryksen lähde. Hiljentyminen lukemista ja itseä varten tuntuu ajatuksena hienolta ja tekona kauniilta.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Tällä hetkellä..

Mua ei kiinnosta tällä hetkellä taide, opiskelu, taiteen tekeminen tai olla inspiroitunut mistään.  Ottaa päähän tällä hetkellä kauheasti kaikenlainen teennäisyys, joka ympäröi tätä genreä. Mua ärsyttää koko ammatti. Ammattinakanaan kuvataiteilija ei mene mihinkään muottiin. Olen karmean pettynyt kaikenmaailman suppeuteen mitä tää ammattikunta pitää sisällään. Silti sille on kaavailtu jonkinlaiset perustukset ja ammattiyhdistyksetki. Tänä viikon viimeisenä sunnuntaina mun sisäinen duunari puistelee päätään.

Tässä kuussa en ole saanut mitään irti opinahjossani. Olen turhautunut itsenäisestä työskentelystä ja huonosti järjestetyistä tunneista. Olen myös kovin uupunut Salomesta. Päikkärit ja ihmisten ingorettaminen kompensoi vähäsen; pahoittelen siitä johtuvaa haittaa.

Ehkä stressi vähän helpottaa kun saadaan perjantaina avattua mun ja Ilain näyttely  31.1. klo 17 Telakalla.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Lupaava tammikuu

Uusi vuosi näyttää lupaavalta. Tavaroiden purku muuttolaatikoista tapahtuu laatikko laatikolta varmoin askelin, ja liityttyäni Facebookin ”Vihaton Tammikuu” –kampanjaan, olen koettanut vähemmän provosoitua.

En malta odottaa sitä, että tulen oppimaan jotain uutta tänä vuonna. Sellaista joka sitten näin taakse päin katsottuna tuntuu täysin järkevältä, enkä voi käsittää etten ole sitä aiemmin oivaltanut. Uskon että tänä vuonna tämä kyseinen opittu asia oli työn arvostaminen ja tekeminen. Työharjoittelu Tsekeissä sen kantapään kautta opetti. Asiat eivät mene itsestään paikalleen vaikka sitä välillä toivoisi. Mikään projekti ei starttaa pöytälaatikosta ilman omaa motivaatiota. Ja ennen kaikkea: Inspiraatiota ei saa jäädä odottamaan. Kun työ täytyy tehdä ei siinä mitään fiiliksiä pidä haistella; pitää vain aloittaa.
Näitten pohdintojen tuloksena aloin heti toteuttamaan yhtä uuden vuoden lupaustani. Olen päättänyt  lukea enemmän. Nyt olen pitkästä aikaa imeytynyt oikein kunnolla kirjojen maailmaan. Lauseet ja sanat koristavat mielikuvitusta ja värittävät mitä hienoinpia assosiaatioita. Lomalla saattaa olla osuutensa asiaan tästä vanhan rakkauden löytämisestä. Olen saanut unenpäästäkin paremmin kiinni. Tanelin kännykällä pelaaminen joka ilta ei ole lisänyt muuta kuin lukemattomuus –syyllisyyttä ja univajetta. Toivottavasti tämä ei ole sitten pelkkä tyhjä lupaus – yksikin kirja kuukaudessa olisi sama kuin laittaisi rahaa pankkii.

Yleensä eksyn kirjoittamaan blogia kun minulla on stressiä, ja halua pistää sanoja paperille ja jotenkin sivuuttaa jonkun murheen. Nyt on taas vähän semmoinen fiilis. Kyse on Ilain ja mun helmikuun näyttelystä. Taide on ollut pelkkää taistelua tämän syksyn. Aika ajoin usko siihen on hiipunut, sitten nousut ja sitten taas hiipunut. Säännöllisen epäsäännöllisesti. Raahautuminen lomalla koululle tekemään taidetta ei ole huvittanut. Näyttelyn nimen miettiminen on tehnyt uneliaaksi. Ei huvita yhtään. Samalla pelkään, että jos alan murehtimaan koko näyttelystä, se vaikuttaa sitten teatterin tekemiseen ja Salomeen. En ole vieläkään saanut niitä kulkemaan käsi kädessä. Nyt kun tänne taiteen saralle päästiin, huomaan päässeeni taas syklini alkuun jossa huomaan olevani kaiken kulttuurin saralla ihan kesken. Hitto kun kaikessa vaan niin keltanokka, ja välillä tuntuu että pitäiskö se peruskoulukin käydä uudestaan, kertotaulukokeet ja käsialaharjoitukset ainaski, ja sitten kun saan selville mikä on hypotenuusa, voisin kirjoittaa varmuuden vuoksi ylppäritkin. Mutta jääköön tämä tuskailu tähän. Kun alussa kerroin, koetan provosoitua vähemmän.

Sellainen paatospuhuja ja mielensäpahoittaja kun minäkin olen, niin tämmönen vihattomuus on ihan hyvä juttu. Osaa tyssätä tykkänään semmosen turhan kismityksen. Kaikkihan on kuitenkin tosi jees. Eipä tähänkään hetkeen tarvi muuta ku Wordin auki ja flown. Kaiken ei tartte ottaa päähän ja pistää verisuonia sykkimään. Silloin pitää alkaa nauraa itselleen että jaksaaa turhasta hikeentyä. Ei sillä että vakava asia pitäisi suoraan huumorilla mitätöidä, vaan niin että osaa pysähtyä, ja miettiä tarviiko sitä kosahdella turhasta, joka ei mun minuuttiin mitenkään vaikuta.  Se että joku ihminen tyhmä  on sen oma asia. Ei tartte alkaa pyörittämään silmiä silleen ”voe mihinköhä tää mualima on menossa”.
Maailma on nimittäin menny sinne jo.

torstai 24. lokakuuta 2013

Tuoreesta vanhaan

Sovittiin kuukausi takaperin Esko Roineen kanssa, että hän hommaisi minulle liput Tohtori Zhivago -nimiseen musikaaliin, jossa hän siis itse näyttelee, jos maalaan hänelle muotokuvan. Suostuin tähän hommaan siis aika halvalla, ottaen huomioon, kuinka paljon teos, tai nyt jälkeen päin teokset veivät aikaa. No parasta mitä tästä maalaus urakasta sain oli sitten hyvä kokemus ja palaute, ja samalla potku persuksille että kyllä sitä taidetta kannattaa tehdä. Mä olin vielä varautunu kunnon puolustus puheenvuoroon jotenkin tähän tyyliin: "No parempia nämä ovat yhteensä kuin se Niinistön muotokuva" ja  jotakin tällaista "Siis mähän en ole mikään muotokuvamaalari vaan nykytaiteilija".


Esko I, sekatekniikka, 84 x 59,2 cm, 2013
Esko II, sekatekniikka, 65 x 50 cm, 2013

lauantai 5. lokakuuta 2013

Menetyksen syksy

En kirjoita tätä siksi että olisin luovuttanut tämän koulukamppailun. Kirjoitan, koska haluan puhdistaa ajatuksiani. Koulumöykky on kaatunut ihan monen ihmisen niskaan tilannekatsauksena, mutta ei oikeastaan sen syvällisempänä.Tämä teksti on pikemminkin kuvaus miltä oikeastaan tuntuu opiskella tämän painostavan tuskan alla.

Suru osa on myös elämää, se saapuu huoneeseen, jää.
Kaiken minkä saa, sen myös voi menettää.
Niin moni surun torjuu peittää sen, lähtee pois paeten
kuoren tahtoo tehdä päälle tunteitten.

Tänä syksynä on tapahtunut paljon. Mummoni kuoli, kulttuurishokki piili, eikä antanut ajatella rationaalisesti mennyttä kesää, ja jatkuva taistelu kuvataiteen puolesta on vienyt voimia. Varsinkin viimeksi mainittu on koko ajan ilmassa, eikä jätä hetkeäkään rauhaa.

Yhtäkkiä kun opin rakastamaan oppimista ja koulua se viedään minulta. Viedään mielivaltaisesti ilman ketään kuuntelematta. Sitten vain syytetään kuka on vienyt keltä rahat ettei voida enää kouluttaa työttömiä. Työttymäksi kouluttaminen on saanut minut eniten vihaiseksi tässä touhussa. Otan tämän henkiläkohtaisena loukkauksena. Taide on persoonaani ja nyt se on mustaa valkoisella, ja jokaisen huulilla että minä en ole yhteiskunnalle mitenkään "hyödyksi". Joka hetki itsensä tärkeäksi todistaminen, eritoten itselleni on raskasta.

Olen yrittänyt piristää itseäni liikunnalla ja hyvien ystävien näkemisellä. Aika ajoin se auttaa, mutta olen vähän lamaantunut. Pelkään että kaikki mitä olen nyt oppinut, elämästä, yhteisöstä ja kuvataiteen ammatista on turhaa. Mitä jos kaikki pitääkin aloittaa alusta? Kaiken maailman hakuprosessit ja kuumottelu. Ajatuskin saa inhoreaktion aikaan.

Se suru joka nyt sua ahdistaa, virtaan muistojen jää.
itke nyt, ja jatka jälleen elämää.
Aika surun kaihoks muuttaa saa, tuska pois katoaa.
Jälkeen kyyneleitten on jo helpompaa

Oikeasti mä en oo tässä uppoavassa laivassa yksin. Enkä mä uppoakkaan. Täytyisi vaan kanavoida nää viimeiset energian rippeet muuhun ku kauhukuviin ja vihaamiseen. Yrittäminenkään ei ole turhaa; se opettaa ja tekee hetkittäin olemisesta merkityksellisen. Huomaatteko, tämä hyödyttömyyden tunne, on jo ottanut vallan?

Vaikka mun koulu loppuisi, mun piilevät, aina mukanani olleet voimavarat selviytyä ei lopu. Toki ne saattaisivat heikentyä ja en ehkä uskoisi hetkeen itseeni kovin paljon, mutta koulu ei ole koko ikä. Tässä tilanteessa ei olla maailman laidalla. Täytyy miettiä että vaikka maailmassa onkin rahan ahneutta, ja itsekkyyttä  siellä on silti ymmärrystä kulttuurille. Tärkeää on uskoa myös, että ihmisten käsitys yksilötasolla on saattanut  muuttua tätä taistelua vierestä seuratessa.

Suru pitää surra pois, jotta päivä uusi tulla vois
Josset surullesi aikaa anna, murheet sieluus syvälle jää
Jos joku tahtoo lohduttaa, itke hälle niin se helpottaa
Suru osa meidän jokaisen on elämää 

Lyriikat: Kari Kuuva, Suru pitää surra pois, 1986

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Analyysi Nathalie Djurbergin ja Hans Bergin teoksesta Iglu

Käytiin koulun kanssa Helsingissä viime torstaina katsomassa taidetta. Meidän kakkosvuotisten piti kirjoittaa yhdestä näyttelystä tai teoksesta essee. Mä tein Nathalie Djurberin ja Hans Bergin näyttelyn yhdestä teoksesta. Näyttely oli Taidehallissa ja oli aivan mieletön. Näyttely taisi olla 10.11 asti siellä. Animaatioita ja hienoa musiikkia. Kantsii käydä kattoo.

Nathalie Djurberg ja Hans Berg: Iglu                                                           Ruut Luoto

Iglu on Nathalie Djurbergin on  yksikanavainen stop-motion animaatio, jossa värikkäät jäätelötikut sulavat ja katkeilevat. Hans Bergin säveltämä musiikki vaha-animaatioon tuo mieleen kolkkoa talven tunnelmaa ja leikkisyyttä. Teos on installoitu pakastearkun sisään, jota katsotaan ylhäältäpäin. Pakastimen sisällä olevat kaiuttimet ja näyttö tekevät katsomiskokemuksesta intiimin, mutta samalla yhteisöllisen katsojien ollessa liki toisiaan nähdäkseen teoksen. Oletan että teoksen nimi, Iglu, viittaa osittain tähän veistosmaiseen  installointiin ja siihen, miten ihmiset katsovat lähellä toisiaan työtä.
Toisin kuin Nathalie Djurbergin muut teokset, Iglu ei ole samalla tavalla groteski ja inhontunteita herättäviä. Teoksessa on silti Djurbegin tuotannossa tuttua valheellista naiiviutta, mutta se on vapaammin tulkitsettavissa. Työ myös kaunis ja eheä, koska se on sidoksissa installoituun tilaan ja esitetään loopilla.

Liitän teoksessa sulavat jäätelöt hetkessä elämiseen. Jäätelöt sulavat lämmöstä riippumatta ja ovat sidoksissa iglumaiseen pakastearkkuun. Tulkitsen että teoksen allegoria on se, että emme pysty esimerkiksi vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti ympäristöömme, ja tekijöihin jotka saavat meidät ”katkeamaan ja sulamaan”.  Ilmastonmuutos ja luonnonilmiöt ovat juuri tällaisia asioita. Mutta loppu peleissä eroosio ja muutos on harmoonista ja kaunista. Muutos on ainut asia mikä on pysyvää.