Maaninen maalari

Käperryn itseeni ja kuuntelen hiljaisuutta. Sitä ajattomuutta, mikä hiipii piirustusluokkaan vasta iltaisin, kun päivän levottomuus on laantunut. Silloin sitä istuu luokan hiilisellä lattialla inspiroituen omista ajatuksista; sellaisista joita ei kuule hektisessa dialogissa ja touhun tiimellyksessä. Silloin rakastan olla taiteilija.

Zen Café laulaa kappaleessa Nainen vailla historiaa seuraavasti:
“Onko sulla haavepaikkoja, joihin menet aina öisin, jos et muuten unta saa?” Minun haavepaikkani ovat välttämättömiä henkireikiä pysyäkseni tällaisena ihmisenä joksi olen tullut. Se että pystyn näiden ajatuksieni avulla inspiroitua ja tuottamaan taidetta on lahja. Ammentaessani teoksiani vahvoista mielikuvista ja tuntemuksista, on vaikea käsitellä kritiikkiä. Asiat kuitenkin ovat oman pääni tuotosta, ja kysehän on töitteni arvostelusta, eikä maailmankuvani, tai visuaalisen kokemukseni.

 Aina en kuitenkaan oksenna töitäni paperille suoraan aivoituksistani. Taustalla voi olla myös paljon sentimentaalisuutta, vastavoimaa ja ihan rationaalista ja tietoista työskentelyä (tämä viimeinen tapahtuu yleensä deadlinen ollessa lähellä).

Sen arvoinen –teossarja purkatui sen sijaan mielikuvista. Maalatessa kuulin avunhuudot ja ihmisten tuskan pääni sisällä. Hahmojeni “luojana”, tunsin vallan olevan käsissäni. Koin jonkinlaista vallankahvan rooliin asettumista. Sellaista julmaa pahuutta, joka ei kuitenkaan ota vastuuta, vaan siirtää sitä seuraavalle, yhä korkeammalle taholle.

On hienoa huomata, että olen palannut samaan tuotteliaisuuden ja luovuuden pisteeseen jona oli 10 -vuotias. Rajaa ei ole, ja pystyn tekemään ihan mitä vain. Tällaista on ehkä olla nuori?