Tuoreesta vanhaan

Sovittiin kuukausi takaperin Esko Roineen kanssa, että hän hommaisi minulle liput Tohtori Zhivago -nimiseen musikaaliin, jossa hän siis itse näyttelee, jos maalaan hänelle muotokuvan. Suostuin tähän hommaan siis aika halvalla, ottaen huomioon, kuinka paljon teos, tai nyt jälkeen päin teokset veivät aikaa. No parasta mitä tästä maalaus urakasta sain oli sitten hyvä kokemus ja palaute, ja samalla potku persuksille että kyllä sitä taidetta kannattaa tehdä. Mä olin vielä varautunu kunnon puolustus puheenvuoroon jotenkin tähän tyyliin: "No parempia nämä ovat yhteensä kuin se Niinistön muotokuva" ja  jotakin tällaista "Siis mähän en ole mikään muotokuvamaalari vaan nykytaiteilija".

Esko I, sekatekniikka, 84 x 59,2 cm, 2013

Esko II, sekatekniikka, 65 x 50 cm, 2013

Menetyksen syksy

En kirjoita tätä siksi että olisin luovuttanut tämän koulukamppailun. Kirjoitan, koska haluan puhdistaa ajatuksiani. Koulumöykky on kaatunut ihan monen ihmisen niskaan tilannekatsauksena, mutta ei oikeastaan sen syvällisempänä.Tämä teksti on pikemminkin kuvaus miltä oikeastaan tuntuu opiskella tämän painostavan tuskan alla.

Suru osa on myös elämää, se saapuu huoneeseen, jää.
Kaiken minkä saa, sen myös voi menettää.
Niin moni surun torjuu peittää sen, lähtee pois paeten
kuoren tahtoo tehdä päälle tunteitten.

Tänä syksynä on tapahtunut paljon. Mummoni kuoli, kulttuurishokki piili, eikä antanut ajatella rationaalisesti mennyttä kesää, ja jatkuva taistelu kuvataiteen puolesta on vienyt voimia. Varsinkin viimeksi mainittu on koko ajan ilmassa, eikä jätä hetkeäkään rauhaa.

Yhtäkkiä kun opin rakastamaan oppimista ja koulua se viedään minulta. Viedään mielivaltaisesti ilman ketään kuuntelematta. Sitten vain syytetään kuka on vienyt keltä rahat ettei voida enää kouluttaa työttömiä. Työttymäksi kouluttaminen on saanut minut eniten vihaiseksi tässä touhussa. Otan tämän henkiläkohtaisena loukkauksena. Taide on persoonaani ja nyt se on mustaa valkoisella, ja jokaisen huulilla että minä en ole yhteiskunnalle mitenkään "hyödyksi". Joka hetki itsensä tärkeäksi todistaminen, eritoten itselleni on raskasta.

Olen yrittänyt piristää itseäni liikunnalla ja hyvien ystävien näkemisellä. Aika ajoin se auttaa, mutta olen vähän lamaantunut. Pelkään että kaikki mitä olen nyt oppinut, elämästä, yhteisöstä ja kuvataiteen ammatista on turhaa. Mitä jos kaikki pitääkin aloittaa alusta? Kaiken maailman hakuprosessit ja kuumottelu. Ajatuskin saa inhoreaktion aikaan.

Se suru joka nyt sua ahdistaa, virtaan muistojen jää.
itke nyt, ja jatka jälleen elämää.
Aika surun kaihoks muuttaa saa, tuska pois katoaa.
Jälkeen kyyneleitten on jo helpompaa

Oikeasti mä en oo tässä uppoavassa laivassa yksin. Enkä mä uppoakkaan. Täytyisi vaan kanavoida nää viimeiset energian rippeet muuhun ku kauhukuviin ja vihaamiseen. Yrittäminenkään ei ole turhaa; se opettaa ja tekee hetkittäin olemisesta merkityksellisen. Huomaatteko, tämä hyödyttömyyden tunne, on jo ottanut vallan?

Vaikka mun koulu loppuisi, mun piilevät, aina mukanani olleet voimavarat selviytyä ei lopu. Toki ne saattaisivat heikentyä ja en ehkä uskoisi hetkeen itseeni kovin paljon, mutta koulu ei ole koko ikä. Tässä tilanteessa ei olla maailman laidalla. Täytyy miettiä että vaikka maailmassa onkin rahan ahneutta, ja itsekkyyttä  siellä on silti ymmärrystä kulttuurille. Tärkeää on uskoa myös, että ihmisten käsitys yksilötasolla on saattanut  muuttua tätä taistelua vierestä seuratessa.

Suru pitää surra pois, jotta päivä uusi tulla vois
Josset surullesi aikaa anna, murheet sieluus syvälle jää
Jos joku tahtoo lohduttaa, itke hälle niin se helpottaa
Suru osa meidän jokaisen on elämää 

Lyriikat: Kari Kuuva, Suru pitää surra pois, 1986